maanantai 14. maaliskuuta 2016

To tupsuttaa or not to tupsuttaa?

Tammikuun kovien pakkasten alkaessa tajusin, etten omista yhden ainoaa lämmintä pipoa. Vain yhden saumurilla surautellun trikoisen. Pakkohan asialle oli tehdä jotain, ja äkkiä, joten pistin puikoille vihreää alpakkavillalankaa.


Kiihdyttelin sitten oikein huolella, kääntöreunus, etteivät korvat palellu ja sen jälkeen pelkkää sileää. Lopussa kavennukset viidessä kohtaa. Neuloin kilpaa kuoleman (no ei sentään, ehkä korvien paleltumisen) kanssa nelimillisillä koivupuikoilla. Kuudes puikko taisi olla bambuinen. Lopulta tuli valmista, sunnuntaina, kun maanantaina piti taas hengailla pakkasessa pidempiäkin aikoja. Neuloja 1, pakkanen 0!

Lankana pipossa on Dropsin Nepalia, kääntöreunan sisällä oranssit jämät ja muuten tuossa samassa päivityksessä toisista lapasista tuttua vihreää. Lanka kului muuten aika tarkkaan metrilleen.


Tässä pipoa pari kuukautta käyttäessäni olen pohtinut, että tarvitsisikohan se jonkinlaisen tupsun. Mitä luulette? Ei kyllä ole mitään aavistusta, että minkä värinen sen tupsun pitäisi olla...
 
Onneksi tupsuasiaa ei tarvitse ihan vielä päättää, aikaa on miettiä ja pohtia vaikka seuraavaan talveen, täällä kun alkaa olla aika keväiset kelit!


Loppuun oli vielä pakko laittaa lähikuvaa neulospinnasta, koska toi lanka on vaan NIIN kivan näköistä. Tykkään, kun se on tuolla tavalla kirjavaa, mutta sitten siitä tulee kuitenkin ihan yksivärinen neule tavallaan.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

The Suutariteoria

Kaikki ovat varmaankin kuulleet, mitä sanotaan suutarin lapsista ja kengistä. Itsehän en ole suutari, eikä minulla ole lapsiakaan, mutta sukkia sen sijaan tehtailen ja aina niitä saa olla paikkaamassa! Parsimusliukuhihnan varrella onkin syntynyt teoria (toiminee suutareihinkin), jonka mukaan neulojalla voi olla sukkia laatikot väärällään, mutta silti hän kulkee (myös) risoissa, parsituissa, uudelleen teritetyissä, uuden pohjan saaneissa ja mitä mielikuvituksellisimmin tavoin kasaan korjatuissa villureissa. Se taas johtuu yksinkertaisesti siitä, että neulojalla on muodostunut kuhunkin sukkaan tunneside. Kaikki sukat ovat tärkeitä, ja niiden siirtyminen autuaammille villasukkamaille tietäisi ammottavaa aukkoa villasukkalaatikkoon. Mikä sitten neuvoksi, jos tuleekin sellainen tilanne, että aamulla tarvitsisi juuri niitä tiettyjä vaaleanpunaisia pitkiä palmikkosukkia, ja ne olisivat jo villiksien taivaassa? Eihän niitä yksinkertaisesti raaski heittää pois, olkoonkin, että ne muistuttavat jo hieman Frankensteinin hirviötä. Olipa taas hyvä idea korjata varsi ruuveilla ja muttereilla. Ja sitä rataa.

Heureka!-hetken jälkeen aloin pohtia, kuinka monta paikkaa on villasukissa vielä ihan sopiva määrä, missä menee se kuuluisa raja. Missä vaiheessa täytyisi osata päästää rakkaat ystävät, jalkaan sopiviksi muovautuneet, kärsimyksistään. Onko kaksi paikkaa sukassa jo liikaa? 


Tätä siis mietin parsiessani. Parsimiseen kuluikin hyvin aikaa, kuvasta laskien parsin tänään kuusi eri kokoista reikää. Kaikki oranssilla fingering-paksuisella Stepillä, koska sitä nyt sattui olemaan sopivan kokoinen jämäkerä, jota en ollut vielä käyttänyt peittoprojektiin. Onko muuten teidän mielestänne paikkojen värillä väliä?

Näissäkin kolmessa sukkaparissa on nyt yhteensä yhdeksän (9!!!) paikkaa. Joku viisaampi(ko?) luopuisi niistä jo, mutta enhän minä vielä pysty. Sitä paitsi tajusin, että kahdet näistä sukista olen tehnyt blogin olemassaoloaikana, eikä niitä vaan koskaan ole täällä esitelty.


Näissä sukissa on ainaoikein tiimalasikantapää, lankana jotain mysteerivillasekoitetta, juoksevuudeltaan n. 420m/100g ja puikot olivat 2,5mm bambuiset. Kuviona neidon kyyneleitä. Varsi on ehkä 15cm pitkä.


Toisissa sukissa on muistaakseni samanmerkkistä lankaa kuin noissa edellisissä, puikot olivat samat ja kuvio apinoitu näistä. Nämä sukat ovat käytännössä varrettomat, sillä kyseessä oli saatu jämäkerä. Ja kantapää on taas sama, aina oikein ja tiimalasi. Miten niin kaavoihin kangistunutta?


Loppukevennyksenä vielä kuva sukista, jotka ovat laskujeni mukaan kymmenestä kohdasta parsitut ja lisää reikiä näyttäisi olevan tulossa. Päätettävä siis olisi, antaako sukkaraasuille armonisku vai pitkittääkö niiden elämää vielä vähän.

Minua kiinnostaisi nyt kovasti tietää, millainen teidän muiden sukkatilanne on. Löytyykö pelkästään priimakuntoisia valioyksilöitä vai onko kaapissa tilaa vanhemmille ja raihnaammillekin tapauksille? Kuinka monta paikkaa on vielä sopiva määrä? Onko paikan värillä väliä? Onko sinulla painavaa asiaa parsimisesta? 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Karkauspäivän kavaljeeri

Ennen joulua
sinut kohtasin.
Olit lankoina laatikossani,
ohjeena ravelryjonossani.
Unelmieni kavaljeeri!


Lahjakasan alle
hautauduit.
Sua hädissäni etsin,
hiljaa mielessäni huusin:
"Rakas, älä mee!"

Puikot koivupuiset kaivoin
nelimilliset.
Sut kasan alta vaivoin
löydetyksi sain.
Ei hätää lain!

Nasta laudassa sitten
puikot suihkivat,
mielessäni tanssiaiset,
ystävänpäivä,
valmistuit ajoissa!

Ja mukanani kuljit,
nukuit kanssain teltassa,
käsiäni lämmitti
alpakkavillasi.
Eipä palele ei!

Vähän muutoksia ohjeen
peukaloon mä tein,
kas nykyaikana on
näppärämmät
Somettajan Sormet!


Yhteiskuvaa kanssas
sain odottaa pitkään.
Vaan mikä oisi parempaa
kuin kanssasi karkauspäivänä 
matkustaa?

On mulla siis oivat lapaset,
villaiset ja lämpimät,
en saanut mä hamekangasta
(enkä sormusta, kun joku tuttu kuitenkin kauhistuu,
ei kosintaan kääntynyt mulla suu,
tai kellään muullakaan,
tää runoilua varten on vaan)
on onnea kun on
lapaseni Chevalier.

-Vilja

Alkoi kovasti runoiluttamaan nämä kavaljeerit, koittakaa kestää. Runoiluttaako ketään muuta koskaan?